Oma tarinani
Mietin, mitä haluaisin kertoa omasta elämäntarinastani, joten minun täytyy rajata elämäni pariin eri ajanjaksoon itsetuntemuksen syventyminen ja elintapamuutokseni. Kirjoittaessani olen 56-vuotias ja koen eläväni tällä hetkellä parasta aikaa fyysisesti, henkisesti ja psyykkisesti. Miten tähän on tultu? Siitä polusta haluan sinulle kertoa.
Syntyessäni olin vankka vauva, kuten äitini aina totesi. Tämä vankkuus on seurannut koko elämääni eri vaiheissa eri tavoin. Ylipaino on ollut läsnä koko elämäni ja olen saanut kuulla siitä joka paikassa. Pahimmat tilanteet ovat olleet kouluterveydenhoitajan luona sekä koulu- ja vapaa-ajan kiusaamistilanteissa.
Usein sain kuulla myös kotona ja naapurustossa ylipainostani. Muistan, kun kerran olin naapurissa kylässä ja siellä oli leivottu pullaa, joka tuoksui sanattoman hyvältä. Siinä sitten talon emäntä ja isäntä alkoivat juoda päiväkahvia pullan kera ja istuttivat minut sivummalle seuraamaan heidän herkutteluaan. Minulle ei annettu pullaa, koska olen jo pullan näköinen, sanoi talon emäntä.
Äitini muistutti minua usein, että minulla on niin paksut jalat, että kaikki housut ovat pieniä eikä valmiina saa housuja. Innoissani meninkin kerran paikalliseen uuteen farkkukauppaan ostoksille ja ajattelin, että siitä valikoimasta löytyy minulle sopivat farkut. Mutta kuinkas kävikään, ei ne mahtuneet minulle. Se pettymys, joka siitä seurasi, oli sanoin kuvaamattoman raskas. Hoikat kaverini, -joihin lukeutui läheisiäkin, leuhkivat, kuinka pillifarkut laitetaan jalkaan. No niinpä, ja itse sonnustauduin äitini tekemiin housuihin, jotka olivat tarpeeksi isot. Nekin kyllä menivät usein rikki reisien hangatessa toisiinsa. Siitäkin sain kuulla, että kun niitä pitää paikata haaruksista.
Vankkuuden lisäksi toinen kipuilun asia on ollut ulko-ohjautuvuus ja liiallinen kiltteys. Nämäkin osittain siitä, että olen ollut vankka ja yrittänyt löytää omaa paikkaani. Itsetuntemuksen tielle havahduin vuonna 1992 lukiessani Tommy Hellstenin ”Virtahepo olohuoneessa” -kirjaa. Olin silloin 22-vuotias ja ihmettelin monia kirjassa mainittuja asioita, erityisesti läheisriippuvuutta ja sitä, että joku tai jokin voi ympärillä aiheuttaa niin paljon teoillaan, että läheiset alkavat kehittää selviytymiskeinoja arjessa.
Kirja toi minulle uskoa, että sisäiset traumat voi oikeasti parantua, kun lähtee niitä tutkimaan. Olin kuitenkin silloin vielä liian nuori ymmärtämään tarkemmin, että mitä tällä tarkoitettiin. Kävin asioita ja tapahtumia läpi ajatuksen tasolla ja hakeuduin välillä erilaisille kursseille sekä yleisötilaisuuksiin kuulemaan asiasta lisää. Tiedonjano oli valtava, ja se johti sitten vuonna 2008 aloittamaan Tommy Hellstenin ja Irene Kristerin vetämän koulutuksen Sipoossa Hellstenien kotitilalla.
Koulutus kesti neljä vuotta, jonka aikana kävin oman psykoterapian ja käsittelin mm. ulko-ohjautuvuudesta sisäiseen rauhaan sekä armollisuutta ja anteeksi antamisen taidon. Psykodraamaharjoitteiden myötä opin tunnistamaan mm. sitä, että olen ollut perheemme hauskuuttaja. Hain paikkaani tekemällä kaikkea hauskaa, kuten soittamalla ilmakitaraa, keräämällä kolehtia hukkuneille merimiehille ym. Nämähän ovat olleet hätähuutoa tulla näkyväksi omana itsenäni. Koulutuksen aikana opin läsnäolon ja kuuntelun taitoja, ja itseluottamukseni sekä omanarvontuntoni kohentuivat huomattavasti. Aloitin myös terapia-asiakkaiden vastaanoton ja kehityin ammatillisesti Ihminen tavattavissa -terapeutiksi.
Oppeja olen pystynyt viemään suoraan myös käytännön tasolle. Tiedän olevani turvassa, minulla on vahva usko ja toivo läsnä arjessa. Moni muutos esimerkiksi ei tunnu ylitsepääsemättömältä, vaan pystyn suhtautumaan realistisesti asioihin. En häkelly vaan käsittelen asiat ratkaisukeskeisesti. En tavoittele täydellisyyttä, sellaista kun ei edes ole. Vaan kykyä elää omannäköisesti myös keskeneräisyyden ja haastavien tunteiden kanssa. Itsetuntemuksen polkuni jatkuu edelleeen, asiat muuttuvat ja hyväksymiseni syvenee.
Vastoinkäymisiä on elämässäni ollut ihan riittävästi, mutta niiden myötä resilienssi on kasvanut paljon. Ajanjaksoihin on mahtunut kaikenlaista, mitä nyt joitakin mainitakseni: sairastelua niin omaa kuin vanhempieni, esikoisen kuolema, avioero, parisuhde-erot, alkoholismia ympärilläni ja omaa alkoholin käyttöä, epäterveelliset elämäntavat, yksinhuoltajuutta, työttömyyttä jne.
Välillä olen ollut suorittajamoodissa eli tehnyt asioita vain tekemisen pakosta. Tekeminen ei ole ollut omasta tahdosta lähtöistä, vaan olen opiskellut ja tehnyt töitä pakosta. En ole nauttinut kaikesta mitä olen tehnyt. Nykyään olen oppinut löytämään motivaatiota ja omaa tahtoa. Olen löytänyt ilon tehdä asioita, jolloin suoritus perustuu sisäiseen motivaatioon. Koen, että minulla on paljon annettavaa, ja siksi opiskelen edelleen. Tähtäin on väitöskirjan tekeminen seuraavien seitsemän vuoden aikana. Nautin opiskelusta, olen terveellä tavalla utelias ja koen saavani uusia aivosoluja opiskellessani.
Työelämässä olen kokenut 90-luvun laman ja minulle on osunut pari työttömyysjaksoa työuralla. Tällöin olen aktivoitunut nopeasti ja onnistunut löytämään töitä tai olen aloittanut opiskelun työn ohessa turvatakseni tulevaisuuden työpaikan.
Aloitin terveydenhuollossa terveyskeskusavustajana ja sillä alalla viihdyin vuoteen 1998 saakka, jolloin muutimme Ouluun. Tällöin aloitin työnhaun, koska jätin työni Kokkolassa. Lähes sadan hakemuksen sekä lukemattomien haastatteluiden jälkeen urani lähti nousuun päästessäni projektiassistentiksi ja siitä projektipäälliköksi. Muuttaessa takaisin Kokkolaan pienten lasteni kanssa, tavoitteeni oli päästä opettajaksi ja tavoitteeni toteutui. Olenkin ollut vuodesta 2009 lähtien koulutusalalla töissä ja lisä- sekä täydennyskouluttautunut mm. erityisopettajaksi. Substanssiosaamiseni kohdistuu työvoimakoulutusten koordinointiin. Koen ura- ja työnhakuvalmennuksen olevan lähellä sydäntäni sekä työttömien yhteiskunnallisen aseman. Ymmärrän erilaisuutta ja haluan tukea eri tilanteissa olevia, myös uralla suuntaa etsiviä.
Ylipainoa alkoi hiipiä vaihdevuosien lähestyessä, eikä turpoamiselle näyttänyt olevan loppua. Olen kokeillut elämäni aikana kymmeniä dieettejä Painonvartijoista lähtien. Lihavuuslääkkeitä kokeilin jo 20 vuotta sitten, jolloin rasvaripuli tuli tutuksi silloisen lihavuuslääkkeen myötä. Nykyiset uudemman polven pistoslääkkeet auttoivat jonkin verran, mutta kun lopetin lääkkeen käytön, paino nousi korkoineen takaisin.
Vapaa-aikaani väritti vahvasti viinien maistelu, joka ei jäänyt vain maisteluun. Söin ja join muka terveellisesti, mutta täysin väärin, kun katson nyt taaksepäin. Olin Pepsi Maxin koukussa ja sokerihimo oli jäätävä, pystyin syömään kilon irtokarkkeja kerralla. Vapaa-aikana valvoin myöhään ja nukuin pidempään, maanantaisin oli vaikea herätä ja viikon ensimmäiset päivät menivät väsyneenä sekä ahdistuneena. Kunnes vajaa kolme vuotta sitten havahduin, että en pääse nousemaan tuolille seisomaan. Jaloissani ei ollut lihaksia sen vertaa, että olisin jaksanut ponnistaa. Viedessäni roskia, en päässyt korkealla sijaitsevalle terassille nousemaan, koska jalkalihakset olivat niin heikot. Tällöin häpesin siinä terassin vieressä ja ihmettelin, että miten tähän on tultu?
Elintapamuutokseni alkoi kirjasta, aivan kuten itsetuntemuspolkunikin lähti aikoinaan Hellstenin kirjasta. Nyt kirjana oli Aki Hitsan ”Voittamisen anatomia”. Sitä kuuntelin autossa ja mieleeni jäi coren korostuminen. Ajattelin, missä minun core on? En tunnistanut paisuvaa kroppaani enää, kehoni oli hukassa. Olen kuitenkin aina huolehtinut hygieniasta, hiuksista, meikeistä ja vaatetuksesta eli habitukseni oli mielestäni kunnossa, vaikka olinkin yli 130-kiloinen. Se ei riittänyt, näin vain pulskat kasvot ja ne reidet, jotka ovat olleet syntymästä lähtien paksut. Lisäksi ihmettelin, kun täytyi ostaa koko ajan isompia vaatteita.
Sitten tuli se hetki, kun hakeuduin lihavuusleikkaukseen, josta minulle oli terveydenhuollossa syyttävään sävyyn kerrottu jo vuosien aikana. Lihavuuteen sisältyy stigmaa ja minä olin siihen häpeään kasvanut. En ollut kokenut lihavuusleikkausta itselleni sopivaksi, koska sana lihavuus kertoi minulle, että olen siis lihava! En ollut ikinä pystynyt sitä hyväksymään, puhuin vain olevani pyöreä tai isoluinen tai vankka, kuten äitini sanoi. Nykyään sanon, että minulla on lihavuusdiagnoosi, olen vain normaalipainoinen lihava. Lihavuus tulee olemaan koko elämän mukana, aivan kuten riippuvuudetkin, joista olen päässyt eroon.
Ennen leikkausta olin tehnyt jo päätöksen alkoholin lopettamisesta, ja se on ollut paras päätös leikkauksen lisäksi. Alkoholin käyttö oli tapa, joka muka toi turvallisuutta ja toimi rentoutumiskeinona. Höpö höpö, rentoutuminen tulee nykyään aivan muusta, kuten hengitysharjoituksista, kylmäaltistuksesta tai liikunnasta. Turvallisuus tulee siitä, että minulla on itseni kanssa hyvä olla.
Alkoholi toi ehkä nousuhuppelivaiheen, jossa tuntui, ettei ole mitään stressiä ja kierrokseni vain kasvoivat alkon myötä. En voinut hyvin, mutta otin kun se oli tapana ja muka hieno tapa olikin. Luulin, että näytti hienostuneelta olla viinilasi kädessä. Voi voi, kun olen ollut naiivi. Kadun, että en herännyt aiemmin tähän todellisuuteen, olisin saanut nauttia jo aiemmin hyvinvoinnista.
Motivaationi oli huipussaan, kun odotin pääsyä leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen elin flow-tilassa, kun paino tippui ja energiaa riitti, vaikka mihin. Aloin liikkua ja huomasin sen tuovan hyvää oloa. Tässä vaiheessa muutin myös päivärytmiäni ja säännöllistin nukkuma- ja heräämisajat samoiksi myös vapaa-ajalla. Syömiseni olivat suositusten mukaisia, joita noudatin säntillisesti.
Elintapamuutoksen myötä kouluttauduin PrioMed-elintapavalmentajaksi ja sain sitäkin kautta lisää tietoa omaan tapaani elää. Tätä tietoa voin jakaa myös sinulle yhdessä Ihminen tavattavissa -terapian kanssa.
Tarinastani tulikin aika pitkä, en tiedä oletko vielä lukemassa tätä. Jos olet, haluan sanoa, että elintapamuutokseni on vaatinut sitä resilienssiä, jota olen kasvattanut vastoinkäymisten kautta. Se on kasvanut sillä, että olen tunnistanut ja tunnustanut tapahtuneen, alkanut käsittelemään sitä ja hyväksynyt sen lopuksi. Näin olen päässyt asioissa eteenpäin ja voin rehellisesti silmiin katsoen sanoa eläväni tällä hetkellä parasta aikaa. Tavoitteeni on elää 100-vuotiaaksi, joten vajaa puolet elämästä on vielä jäljellä ja sen aion elää oman näköistä antoisaa aikuisen naisen elämää. Haluan myös ikääntyä hyväkuntoisena.
